Tänään valtiossamme elää köyhyysrajan alapuolella 600 000 ihmistä. Eli 12% koko väestöstä. Siis joka kymmenes kadulla vastaantulijoista ja sitä ei voi olla huomaamatta. Tosin, se on helppo sivuuttaa sulkeutumalla omaan lokeroon ja pikkumaailmaan. Elän maailmassa, jossa seuran voi valikoida. Minä en tunne naapureitani, äitini tuntee. On siis tapahtunut jotain.

Maksan noin 30% veroa palkastani siinä uskossa, että sen ansiosta heikolla hetkellä minä en putoa kelkasta. Taustallani on vahva ja turvallinen heimo. Vaan onko? Jos joka kymmenes putoaa rajan alapuolelle niin miksi minä olisin poikkeus. Miksi ketään kiinnostaisi minun vuosikymmenien panokseni 30 pinnalla, jos elämme omissa lokeroissamme? Mitä jos väsyn? Ei se ketään kiinnosta.

Jos minä epäonnistun ja lopetan panokseni, niin minut hyljitään. Olen se pummi rautatieasemalla. Olen se laiskiainen, se piikki lihassa, se minkä kohtaloa on vältettävä. Se, jota ei pidä kuunnella.
Jos turvaa ei ole, ei ole myöskään hyvää valtiota. Ei ole järkeä maksaa veroa.

20 vuotta sitten köyhyysrajan alapuolella oli vain 2%. Suunta on siis, että tuloerot kasvavat ja rajusti. Eikö meistä kaikki käyneet peruskoulun? Nukuimmeko historian tunneilla? Miksei tästä syntyisi levottomuutta yhteiskunnassamme, kuten on käynyt aina koko ihmishistorian ajan? Sitä tuskin kukaan haluaa, mutta sekin tosiasia on helppo sivuuttaa sulkeutumalla omaan lokeroon. Siitä ei puhu mtv3.doc.